Lestadiolaisen liikkeen kehitys vuoden 1848 alkuherätyksestä 1930-luvulle saakka. Lestadiolaisherätykset puhkesivat Kaaresuvannossa vuonna 1846. Lars Levi Laestadiuksen saarnatuolin ympärillä syntynyt liike levisi Ruotsista nopeasti Suomeen, Norjaan, Pohjois-Amerikkaan ja Venäjälle. Se pysyi yhtenäisenä puoli vuosisataa, mutta hajosi 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa kolmeen ryhmään: vanhoillisuuteen, esikoisuuteen ja uuteenheräykseen. Mikä oli ”Muonion eriseura”? Miten Koutokeinon ”pyhien” kapina liittyy lestadiolaisuuden alkuvoimaiseen kauteen? Mikä synnytti tarpeen järjestää ensimmäinen suuri lestadiolaiskristittyjen kokous? Miten pohjoinen kristillisyys kohtasi vapaakirkollisuuden? Entä millaisia ongelmia lestadiolainen vapaakirkko synnytti Pohjois-Amerikassa? Miten Ruotsin kuningashuone oli tekemisissä lestadiolaisuuden kanssa? Näihin ja moniin muihin kysymyksiin vastaa dosentti, kirkkoherra Seppo Lohi laajassa tutkimuksessaan Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat. Hän seuraa liikkeen kehitystä vuoden 1846 alkuherätyksestä 1930-luvulle saakka. Elävästi kirjoitettua ja inhimillistä dramatiikkaa sisältävää asiatekstiä täydentävät kartat ja kulttuurihistoriallisesti arvokas kuvitus. Tutkimus liittyy kolmantena osana Seppo Lohen kirjoittamaan ja Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen julkaisemaan historiasarjaan. Siinä ovat aiemmin ilmestyneet teokset Sydämen kristillisyys. Lars Levi Laestadius ja lestadiolaisen herätyksen alkuvaiheet (1989) ja Pohjolan kristillisyys. Lestadiolaisuuden leviäminen Suomessa vuosina 1870-1899 (1997).